Ottaa vieläkin niin pattiin yksi talvinen vahinko. Sain kauan sitten, nyt jo edesmenneiltä kummeiltani lahjaksi lasisen kulhon. Harvasta tavarasta on tullut minulle niin rakas esine kuin tuosta Saara Hopean näppyläkulhosta. Sen paikka on ollut taloon tulostamme asti kesät ja talvet kuistilla. Olen siirrellyt sitä ikkunalaudalta toiselle, välillä vintin portaille ja jälleen takaisin ikkunalle. Milloin siinä on ollut kukka, milloin kynttilä tai tuikku, toisinaan muuten vaan tyhjänä ja kauniina. Viimeksi keräsin siihen ikkunalaudalla irrallaan olleet simpukat talvisäilöön. Aina se on ollut hyvin näkösällä ja heti ulko-ovesta sisään astuessani ilahduttanut silmää, tuoden mieleeni muistikuvan mukavista kummeistani. Pyöreät ja kaarevat muodot, ylipäätään missä tahansa, miellyttävät minua ja saatoin käsin kulhoa koskemalla tuntea mielihyvää. Se oli kuin käsissäni olisi ollut sisäinen maailmani, rauhallisena ja kirkkaana.
Eräänä talvisena myrskypäivänä ulko-ovi lennähti auki ja tuulenpuuska täytti koko kuistin. Tuuli pyörähti vintin portaikkoon ja kaatoi lasipullon kulhon reunaa vasten. Sitä kulho ei kylmissään kestänyt. Vuosien mittaan on talvisin ollut koviakin pakkasia, niiden hyytävä voima ei ole milloinkaan rikkonut yhtäkään esinettä. Itse asiassa meillä on paljonkin tavaraa kylmissä tiloissa ja kaikki, ihan kaikki kestävät erittäin hyvin kylmää - kun ne vain saavat olla rauhassa, koskematta.
Suivaannuin tuosta tuulen tekemästä tempusta niin paljon, ettei mitään määrää. Monta viikkoa annoin kulhon lojua portaalla rikkinäisenä ja mulkaisin sirpaleita ohikulkiessani. Tuossa kohdassa ei enää tullut mielihyvän tunnetta, ei pilkettä silmäkulmaan vaan suupielet painuivat eikä itku ollut kaukana.
Muutama viikko sitten siivosin lasimuruset ja isommat palat pois portaalta. Kulhoa siitä ei olisi enää tullut liimaamallakaan, pientä sälää irtosi niin paljon. Nyt vihdoin sain purettua tämän asian sanoiksi tänne, jospa pikkuhiljaa alkaisi helpottaa. Mitä kaikkea yksi kulho voikaan aiheuttaa.
Tavaroilla on minulle suurempaa merkitystä ainoastaan sitä kautta, että niihin liittyy jokin tietty muisto jota haluan vaalia. Muuten ne ovat vaan tavaroita ja täts it. Keittiön kaapiston päälle on kertynyt esineitä, jota tykkään katsella ja joiden kanssa tuntuu hyvältä elää. Kappas mitä siellä näkyy, lisää pyöreitä muotoja!
Rakkain noista on tuo erään Rantasipi-ravintolan keittiöstä peräisin oleva puukauha. Se on kolistellut perässämme avioliiton ensi metreistä lähtien. Muiden kolisevien kanssa hääautomme perässä heiluen se kesti hyvin matkan kirkosta juhlapaikalle.
Huvittamaan alkoi kun mietiskelin jotain ja katselin alaspäin. Syksystä alkaen ja talven edetessä meillä lisätään mattojen määrää lattioille sitä mukaa miltä tuntuu. Määrä on lopulta moninkertainen kesään verrattuna. Sitten taas kevään kuluessa niitä roudataan pois, kesällä pestään pesua kaipaavat ja laitetaan rullalle odottamaan ilmojen kylmenemistä.
Saanko esitellä, maaliskuussa seitsemän ja kuuden maton neliömetrit!
Talven ajaksi työpisteeni paikka siirtyy pois salista, koska kuten aiemmin olen kertonut, suljemme sen puolen talosta kylmimmän kauden ajaksi. Lämpötilojen puolesta olisimme voineet jo kuukausi sitten avata sen uudelleen, mutta eipä olla saatu aikaiseksi.
Työnurkkaus on huoneessa, jonka tulevaisuudessa näen mielessäni vihreän sävyiseksi. Se suunnitelma siis pitää edelleen, mutta remontissa ei vielä hetkeen olla tuossa asti. Siihen mennessä pitäisi lunastaa lupaukseni kehystyttää tyttären lahjaksi saama, serkkunsa tekemä Kotka-niminen taulu, ja toimittaa se hänen huusholliinsa. Lasten lukulamppuna toiminut kuu-valaisin on seinässä vieläkin. Vanha kirjoituspöytä tuotiin navetan säilöstä tätä pistettä varten, se on peräisin lapsuudenkodistani. Tuolini ei ole kaikkein ergonomisin, mutta mukava!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti