tiistai 23. huhtikuuta 2013

Kolmetoista vuotta sitten

Tässä vähän tarinaa siitä, miten me päädyimme ostamaan ikivanhan talon kolmetoista vuotta sitten.

Oli vuosi 1999 ja viisihenkinen perheemme asui Länsiväylän humun kupeessa Lauttasaaressa, pienkerrostalossa vuokra-asunnossa. Lapset olivat tuolloin 8-, 7- ja 2-vuotiaita. Vanhimmat tyttäret harrastivat liikuntaa innoissaan ja me vanhemmat kuskasimme harjoituksiin Helsingin alueella moneen suuntaan. Leikkimielinen kerran-viikossa-liikkumaan-tunniksi-harrastelu, jonka molemmat aloittivat 3-4-vuotiaina, oli muutamassa vuodessa muokkaantunut puolihuomaamatta kolmena-päivänä-viikossa-tuntiviistoistaminuuttia+tauko+tuntiviistoistaminuuttia-treeneiksi.
Päivät olivat täpösentäynnä ohjelmaa ja kun koitti harvinainen vapaapäivä eli sunnuntai (lauantai-aamuna oli yhdet treenit) silloin ei tehnyt mieli lähteä yhtään mihinkään, levätä vain. Kaipasimme sellaista paikkaa, johon voisimme huristella aina kun se olisi mahdollista, vaikkapa vain yhdeksi yöksi rentoutumaan, puuhailemaan kaikenlaista ja viettämään rauhallista vapaa-aikaa.

Aloimme etsimään sopivaa mummonmökkiä sektorilta Helsinki-pohjoinen-länsi maksimissaan 2:n tunnin ajomatkan päässä kotoa. Vuoden kuluessa olimme katsastaneet kymmenkunta erilaista kohdetta, kunnes löysimme netistä myynti-ilmoituksen tilakeskuksesta, jossa tilan perinnönjaon yhteydessä siitä eroteltiin peltoalueet viljelyskäyttöön ja rakennukset määräalana oli laitettu myyntiin. Pyysimme välittäjältä kuvia ja saimme postissa kuvat talon, sauna/tallirakennuksen ja navetan julkisivuista. Kuvat eivät antanet kovinkaan hääviä kokonaisvaikutelmaa, ne oli otettu lumettomaan alkutalven aikaan pilvisenä päivänä jolloin kaikki muutenkin näyttää harmaalta ja ankealta. Rakennuksia tai pihapiiriä ei oltu pidetty yllä vuosikausiin, mutta jokin niissä kuvissa ja paikan tiedoissa sai meidät liikahtamaan ja lähtemään katsomaan paikan päälle.

Oli tammikuu v.2000, lunta ei ollut paljon satanut mutta pakkanen paukkui kireänä ensikäynnillämme. Pihassa pystyi hyvin tarpomaan pienessä hangessa, sisätiloissa hengitys höyryten pakkasilmasta kiertelimme, katselimme ja ihmettelimme. Talo oli ollut viimeksi asuttuna 10 vuotta aiemmin, jolloin iäkäs asukas (hänestä puhuessamme perheen kesken kutsumme häntä Papparaiseksi, kuten tässä vastedes myös) oli siirtynyt vanhainkodin asukkaaksi. Kaikki oli sen jälkeen pysynyt rakennuksissa ja tontilla ennallaan ja se tarkemmin ottaen tarkoittaa sitä, että Papparaisen aikana ja aiemminkin oli suurinpiirtein kaikki asiat säästetty ja ne oli jätetty juuri siihen missä viimeksi oli kutakin asiaa käytetty ja siinä ne sitten olivat! Talossa oli hänen seuranaan asunut myös Taloudenhoitajaksi kutsuttu naispuolinen henkilö, josta aika oli jättänyt jo 1980-luvun alussa ja myös hänen jäämistöstään se osa, jota omaiset eivät olleet aikoinaan halunneet viedä pois, oli saanut jäädä niille sijoilleen. Papparainen oli siis vuosia elellyt yksikseen käyttäen talosta pääosin vain paria huonetta, tupakeittiötä ja sen viereistä nurkkakamaria. Apua huushollin pitoon hän ei kuulemamme mukaan ollut missään nimessä halunnut vastaanottaa yksin eläessään, naapureiden ja sukulaisten ystävällisistä yrityksistä huolimatta.

Tuolla käynnillämme minua viehätti ylipäätään koko maaseutumiljöö, ympäröivät peltomaisemat, mahtavat käsityönä kirveellä veistetyt hirret, rakennusten hyvänä pysynyt kunto, suuret huonet ja tilojen avaruus, suupuhalletut ikkunalasit ja koko eksotiikka minkä käynnillämme koimme. Mikään sotku tai lika, "rojut" ja pullot jokapuolella eivät vähentäneet viehätystäni tähän historiaa henkäilevään paikkaan.  
Elin lapsuuteni pikkukaupungissa eivätkä edes mummolani olleet sijainneet niin maaseudulla.  
Lapsuudenkotini oli yksikerroksinen, kiveä ja tiiltä. Sen jälkeen asuin rivitalossa ja sieltä muutin Helsinkiin kerrostaloasuntoon jossa yhteiselomme miehen kanssa alkoi. Vanhoja puutaloja olin ihaillut jo nuoresta asti. Rakastin kavereiden koteja kodikkaissa rintamamiestaloissa, joissa mentiin natisevia portaita pitkin yläkertaan "nuorison omaan valtakuntaan".
Tämä on uskomattoman ihana, ajattelin kierrellessämme talossa. 

Miehellä on kiinteistöalalta pitkä, monipuolinen kokemus ja hänen tarkasteltuaan huolella kaikki rakennukset, tuumasi kaiken olevan hyvässä kunnossa ja niin päätimme katselmuksen ja lähdimme ajelemaan kotia kohti. Matkalla mietimme yhdessä sijaintia (sopiva matka), maisemia (molemmat viihtyivät) ja kohdetta yleisesti. Kotiin päästyämme olimme valmiita tekemään tarjouksen, johon lisäsimme toiveen saada alaan liitettyä lisäksi navetan takana sijaitsevan ison, hyväkuntoisen ja pienemmän melko ränsistyneen ladon eli hieman tontin kokoa suuremmaksi ja tilakeskukseen läheisesti liittyvät rakennukset käyttöömme.
Tarjouksemme hyväksyttiin ja niin meistä tuli onnelliset talonomistajat!!
Monet tuttavaperheet vaihtoivat tuolloin asuntojaan isompiin kaupungissa ja me ostimme vanhan hirsitalon maaseudulta Varsinais-Suomesta, alueelta johon meillä kummallakaan ei ollut minkäänlaisia siteitä tai juuria. Molemmilla kylläkin oli kotoinen ja mukava tunne paikasta ja se tunne jatkuu yhä edelleen :)

Emme ostovaiheessa vielä edes tienneet kuinka paljon historiaa talolla onkaan oikeasti takanaan. Tiiviisti muotoiltuna: dokumentoitua tietoa on olemassa 1500-luvulta asti, jolloin kylässä oli 4 taloa. Talomme on yksi niistä. Tilojen yhdysviljelysten ja niihin liittyvien muutosten johdosta 1600-luvun lopulla taloja oli kylässä 5. Sotien aiheuttamasta miespulasta johtuen nuo kaikki talot olivat tyhjillään erinäisiä ajanjaksoja, kuitenkin useiden vuosien mittaisia aikoja 1600-luvun alusta vuoteen 1746 saakka. Tuosta lähtien kaikki 5 kantatilaa ovat olleet säännöllisesti asuttuja. Väliaikaisten autioitumisten johdosta taloista oli tullut perintötalojen sijaan kruununtaloja, joiden isännillä oli vain hallintaoikeus tilaan ja jonka saattoi menettää mikäli veroja valtiolle jäi maksamatta. 1793 valtio myi jälleen kruununtiloja perintötiloiksi ja siitä alkaen kylän kaikki 5 taloa ovat olleet isäntiensä omistamia.

Talomme on seissyt nykyisellä paikallaan alusta alkaen, aika kunnioitettavaa minusta. Kuvamateriaalia ei vielä ole tullut vastaan aiemmista ulkomuodoista, mutta sen ainakin tiedämme että jossain vaiheessa taloa on lyhennetty arviolta kymmenisen metriä. Syy lyhentämiseen on vielä hieman epäselvä, arvelemme olisiko taloa sivuavan kylätien rakennusvaiheessa tehty sellainen ratkaisu?  
Jokatapauksessa talon rakennusvuodeksi on tällä hetkellä määritelty vuosi 1897, josta lähtien se ilmeisesti on ollut nykyisen kokoinen. Talosta löytynyt piirros vuodelta 1950 kuin myös muovimattojen, tapettien ja pinkopahvien alta löytyneet sanomalehdet samalta ajalta kertovat 50-luvulla tehdyn peruskorjauksen ajankohdan.




Alkuvuosinamme talosta ja tekemisistä on kyllä olemassa jonkin verran valokuvia, joihin palaan myöhemmin. Taisi minulla olla kädet niin täynnä kaikenlaista tekemistä silloin, ettei kamera tullut edes mieleen joka välissä. Vietimme talolla liikenevän vapaa-ajan ja muistaakseni kolme tai neljä kesäkautta kului ennekuin kaikki sälä oli käyty läpi, peitto keskellä pihaa ja siihen kaadettiin laatikko, pussukka tai nyssäkkä toisensa jälkeen peraten pois mikä jouti pois ja talteen mitä halusimme säästöön. Niinkuin aiemminkin on tullut todettua, minulta sujuu talteen laittaminen opitusti helpommin..mutta niinhän se on että jos ei mitään säästä, ei voi oppia heittämään turhaa pois! 

Seuraavissa kuvissa saa vähän osviittaa siitä minkälaisissa kunnossa koko huushollin nurkat olivat  tavaroiden suhteen, nuo ovat sentään pieni osa aikoinaan läpikäydyistä ja ylisille nurkkaan säilötty odottamaan putsausta tai esille laittamista tai jotain muuta.






Siniviiri-pesukoneen alkuperäispakkaus - säästetty ;) Talossa ollut konekin on täysin kunnossa ja käytössä. Kesäisin muutama koneellinen pyykkiä lotisee saunan ulkoterassilla tunnelmallisesti, miehen toimesta. Aiheeseen liittyvä lehtimainos :)










 Lehdistä ja kirjoista tarinaa myöhemmin ja myös siitä miten rentouttavaa aikaa on talolla vietetty. Nyt oikeisiin töihin!
 
   

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Viikko sitten

 Pääsiäisenä otetut muutamat kuvat postaan nyt uudelleen, mobile postilla lähetettyinä ne eivät koskaan tulleet tänne perille. Kokeilin sitä kylläkin vasta ensimmäistä kertaa ja voi olla että täytyy opetella vielä lisää että alkaisi sujumaan;)  Siementen idätystä kokeilen nyt myös miltei ensimmäistä kertaa. Kauan sitten yritin ja joko ne pääsivät kuivumaan tai homehtuivat tai sitten onnistuin taimiasteelle asti kasvattamaan kunnes laitettuani ne ulos maahan kävi joku viheliäinen ne sieltä samantien syömässä! Turhan näperrystyön tekeminen on niin raivostuttavaa.. Saa nähdä onnistuuko tällä kerralla, siemenpusseja on odottamassa lisää kunhan läpäisen ensin tämän vaiheen näiden kanssa.


Kuistilla pääsiäistunnelmaa.


Perinteinen pääsiäiskokko. Hyvä sauma polttaa monttuun kerättyjä roskia.